Yhdessäolon iloa vai vääriä vuorovaikutusmalleja?

Vuorovaikutuksessa paljon tukea tarvitsevan, vaikeavammaisen ihmisen vuorovaikutustarpeet ja -keinot ovat yksilöllisiä ja hienovaraisia. On riski, että niitä ei huomata tai ymmärretä. Silloin ihminen on vaarassa jäädä yksin.

Australialainen puheterapeutti, Sheridan Forster on kehittänyt HOP-toimintamallin, joka ohjaa lähi-ihmiset varaamaan päivittäin aikaa mukavaan yhdessäoloon vuorovaikutuksessa tukea tarvitsevan ihmisen kanssa. Perusajatuksena mallissa on, että jokainen ihminen tarvitsee vuorovaikutusta toisten kanssa ja että onnistuneet yhdessäolon kokemukset kannustavat kaikkia osapuolia lisäämään yhdessäoloa entisestään. Mallissa rohkaistaan havainnoimaan ja seuraamaan puhumattoman ihmisen aloitteita ja reagoimaan niihin sekä annetaan ideoita vuorovaikutushetkiin. Tarkoituksena on olla yhdessä tavoilla, jotka tuottavat molemminpuolista iloa.

Suomensin HOP-mallin oppaan ja materiaalit, ja ne julkaistiin Papunetin sivuilla. HOP kääntyi suomeksi muotoon HYP, joka on lyhenne sanoista huomioivaa yhdessäoloa päivittäin. Sain palautetta asiantuntijalta, joka kertoi perehtyneensä materiaaliin ja olevansa huolissaan siitä, että jos lähi-ihmiset heittäytyvät vuorovaikutukseen, he saattavat tahtomattaan rohkaista vääriä vuorovaikutusmalleja. Puhumattomien vaikeavammaisten ihmisten kanssa sensitiivisten vuorovaikutussuhteiden luominen ei ole useinkaan helppoa ja asiantuntijat saattavat antaa keskenään ristiriitaisia ohjeita.

Olen edelleen hämmentynyt, enkä tiedä, miten vastaisin. Onko parempi, että läheiset eivät epäonnistumisen pelossa uskalla olla vaikeavammaisen omaisensa kanssa vuorovaikutuksessa kuin että he heittäytyisivät luontevaan yhdessäoloon? Heittäytyessä voi toki joskus erehtyäkin, mutta aina voi yrittää uudelleen.

Vaikeavammaisilla ihmisillä ja heidän läheisillään on oikeus saada tarvittaessa tukea ja tietoa asiantuntijoilta. Parhaimmillaan tämä tuki on mielestäni keskustelevaa yhteistyötä, eikä asiantuntijalähtöisiä, asiakkaan erilaisuutta korostavia ohjeita. Silloin vaikeavammainen ihminen ja hänen läheisensä eivät ole tiedon vastaanottajia vaan oman elämänsä asiantuntijoita, jotka osallistuvat aktiivisesti ja joiden ajatuksilla on vaikutusta.

HYP-mallikaan ei ole patenttiratkaisu. Mielestäni se antaa alkusysäyksen yhdessäoloon, jota voi vähitellen syventää. Olen saanut mallista toisenlaistakin palautetta. Eräs äiti koki HYP:n seuraavasti: ”Meidän vuorovaikutuksemme on vahvistunut ja tiivistynyt HYP-jakson aikana. Hän tekee enemmän aloitteita ja aloitteet ovat määrätietoisempia kuin ennen. Myös ääntely on lisääntynyt selvästi. Hän on yleisesti ottaen tyytyväisempi ja luottavaisempi. Itselleni HYP-hetket ovat olleet arvokkaita hetkiä.”

Kaisa Martikainen

Erityisasiantuntija, Kehitysvammaliitto