Voiko FASD ihminen jäädä yksin?

Hejsan hopsan falleralleraa! Nyt oon ollu taas hetken Suomessa, mutta ennen kun mä häippäsen uusiks maailmalle, ni kerkiän täsä välissä avautumaan vähän meijän FASDien herkästä alttiudesta syrjäytymiseen.

Meillä FASDeilla on erinäisiä vaikeuksia läpi elämän, toisilla se näkyy vähemmän kuin toisilla. FASDit on saattanu kokea elämässään pahoinpitelyä, laiminlyöntiä, syrjimistä, kuolemaa tai esimerkiksi yksinäisyyttä. Nuo edellä mainitut on niitä haittoja, jotka voi tehdä meidät FASD-ihmiset alttiimmaksi esimerkiksi masennukselle. Esimerkiksi se, miten paljon äiti on käyttänyt raskaana ollessaan alkoholia, vaikuttaa meidän FASDien jokapäiväiseen käyttäytymiseen ja henkiseen hyvinvointiin. Syitä on hyvin monia. FASD-ihmisillä on myös herkempi menettämisen pelko.

FASDeilla on myös paljon uniongelmia, mikä vaikuttaa meijän perus arkeen ja hyvinvointiin. Yllättävän paljon eri asioita yritetään korjata lääkityksen voimin, mutta missä on se oikea ihmisapu?

Missä tilanteissa FASD-ihminen tarvitsee apua?

FASD tarvii apua haastavissa tilanteissa, jotka voivat olla ihan yksinkertaisia normaaleille ihmisille. Me ei vain välttämättä osata pyytää sitä apua. FASDille on tosi tärkeetä, että ympärillä olisi ihmisiä, ketkä tuntee meidät aidosti. Ihmisiä, ketkä tiedostaa meidän haasteet, meidän ongelmat ja keinot niistä selviytymiseen. Se vaatii siltä toiselta ihmiseltä tosi paljon kärsivällisyyttä ja aikaa. Onko kaikilla edes tuki-ihmisiä olemassa? Keihin me pystytään luottamaan? FASD-ihmisistä näkyy aika usein ulkopuolisesti, että voidaan hyvin ja ollaan iloisia. Mutta todellisuudessa kukaan ei näe pään sisälle, jossa se ongelman ydin yleensä on.

Kun meille tulee sellainen hetki, että tarvitaan apua, niin keltä me sitä pyydetään? Keltä me oikeasti uskalletaan pyytää apua, ilman että pelätään vaikka leimatuksi tuloa? Vertaistuki on tärkeetä, ja on hienoa että meillä on vertaisemme. Mutta riittääkö se vertaisena oleminen?

FASD-ihmiset luottaa aika harvoin ulkopuoliseen apuun juuri sen takia, koska osa asiantuntijoistakaan ei tiedä mikä FASD on. Kriisipuhelimet ja vastaavat ovat olemassa, mutta auttaako se loppupeleissä meitä FASDeja esimerkiksi laskujen maksamiseen, kaupassa käymiseen tai ylipäätään arjessa selviytymiseen? Ei. FASD-ihmistä ei kuulu neuvoa ainoastaan langan päästä puhelimitse. Meidän avuntarve on yleensä sellainen, että me tarvitaan se toinen ihminen siihen vierelle. Me tarvitaan se toisen ihmisen läsnäolo.

Miten me vältetään FASD-nuorten ja -aikuisten syrjäytyminen? Meidän jokaisen vastuulla on jakaa tietoa, antaa tietoa, kysyä ja vastata. Miten me ollaan aidosti läsnä toiselle? Meidän jokaisen vastuulla on ottaa huomioon myös lastensuojelun tärkeys. Puhumattakaan meistä aikuisista, jotka voi jäädä yksin. Myös tukiverkoston tärkeys pitää muistaa huomioida. Ne keiltä saamme apua, tarvitsevat myös apua. Ketään ei voida jättää yksin. Meillä jokaisella on velvollisuus auttaa myös esimerkiksi kadulla humalaista ihmistä, jos hän on saanut esimerkiksi sairaskohtauksen. Mutta sitten on ihmismielessä jotain pahasti vialla, jos joku edes kehtaa miettiä, että kyseessä on vain alkoholisoitunut koditon tai narkki, ettei sellaisia kuulu auttaa. Jokainen meistä on velvollinen auttamaan toisia, se kuuluu meidän perusoikeuksiin ja velvollisuuksiin.

FASD voi helpostikin kokea olevansa ulkopuolinen. Milloin meiltä on viimeksi kysytty esimerkiksi kuulumisia? Kaksi sanaa, mitä kuuluu tai miten menee. Se on pieni teko, mutta sillä on loppujen lopuksi todella suuri merkitys. Jopa yksi halaus, pelkkä kosketus voi merkitä aivan valtavasti iloa ja onnellisuutta. Meillä FASD-ihmisillä on haasteita tuoda sitä ilmi millaista tukea me tarvitaan milläkin hetkellä. Harvoin sitä näytetään muille meidän yksinäisyyttä tai pelon tuntua. Yleensä me vain hyväksytään ulkopuolisuus ja siihen on helppo jäädä. Yksi tärkeimmistä on kuitenkin toisen aito läsnäolo sekä tuki, mitä me tarvittaisiin. Nykypäivänä kaikilla tuntuu olevan valtavan kiire aina johonkin ja liuta kaiken maailman selityksiä. Ja hei, vuorokaudessa on 24 tuntia. Onko ketään meistä pysähtynyt ikinä miettimään, kuinka pitkältä se yksikin vuorokausi voi jo tuntua siltä yksinäiseltä ihmiseltä.

Tähän loppuun vastaus kysymykseen voiko FASD-ihmistä jättää tukematta tässä elämässä. Vastaus on lyhyt ja hyvin yksinkertainen. Ei voi, eikä saa.

Nyt mä alan pakkaamaan mun toiseen kohteeseen. Seuraavaks mä en suuntakaan lentokentälle, vaan ihan päinvastaseen suuntaan. Seuraavat terkut mä kerron ku oon päässy mun määränpäähän, eli adjö!

HELMIS