Onko kaikkien ilmaisu samanarvoista?

Luin Helsingin Sanomista australialaisesta teatteriryhmästä Back to Back. Teatteriryhmä tekee esityksiä vaikeista aiheista, ja palkitun ryhmän näyttelijät ovat kehitysvammaisia. Ryhmällä oli kaksi esitystä Helsingissä. En ikävä kyllä nähnyt esityksiä, mutta Helsingin Sanomien artikkeli herätti minussa ajatuksia ja myös muistoja, joihin palaan tässä blogissa myöhemmin.

Back to Back -teatteriryhmä tekee esityksiä pääsääntöisesti kolmen vuoden välein ja kiertää esityksen kanssa eri puolilla maailmaa. Esitykset syntyvät keskustelemalla, kirjoittamalla ja tiivistämällä yhteistyössä ryhmän jäsenten kesken. Teatteria johtanut Bruce Gladwin kertoo artikkelissa, että kehitysvammaiset näyttelijät päättävät viime kädessä, mikä on kiinnostavaa ja rakentavat esityksen sisällön.

Teatteriryhmä käsittelee hyvin vaikeita asioita. Ryhmän jäsenet ovat kiinnostuneita muun muassa vammaisuuden historiasta ja ovat perehtyneet esimerkiksi siihen, kuinka vammaisia henkilöitä tuhottiin natsien keskitysleireillä määrätietoisesti siinä missä juutalaisia, romaneja, homoja ja kommunistejakin. Kaikkia teemoja yhdistää itsemääräämiskysymyksen käsittely: kuka voi ilmaista ajatuksiaan yhteiskunnassa ja miten ilmaisua ja päätäntävaltaa rajoitetaan. Nämä kysymykset kiinnostavat ryhmän jäseniä, ja jos he eivät voisi näitä asioita käsitellä, niin kuka sitten, toteaa teatteriohjaaja Bruce Gladwin.

Helsingin Sanomien artikkeli on kiinnostava monestakin syystä, mutta erityisesti siksi, mitä teatteriohjaaja kertoi Brysselin-esityksen saamasta yleisöpalautteesta. Eräs katsoja totesi, ettei usko esiintyjien voineen tehdä teosten käsikirjoituksia ja samalla hän syytti ohjaajaa ryhmän jäsenten henkisestä hyväksikäytöstä.

Tämä herättää perimmäisen kysymyksen: Miten suhtaudumme vammaisen henkilön ilmaisemiin ajatuksiin? Kenen antamaa tietoa pidämme oikeana? Kenen tiedon ajatellaan olevan muiden johdattelemaa? Mikä on käsityksemme tiedon luotettavuudesta?

Jaan henkilökohtaisen kokemukseni aiheesta. Amos Anderssonin museossa järjestettiin 80-luvun lopussa kehitysvammaisten saksalaisten taiteilijoiden taidenäyttely. Olin satunnainen kävijä näyttelyssä. En ollut silloin töissä Kehitysvammaliitossa enkä tiennyt mitään kehitysvammaisuudesta. Mutta näyttely oli upea ja se jäi mieleeni. Tämä kokemus johti myöhemmin siihen, että tutustuin tarkemmin Saksassa kyseisten taiteilijoiden työhön ja ajauduin tekemään Helsingin yliopistolla gradutyöni kehitysvammaisten taiteesta ja myös menin töihin Kehitysvammaliittoon.

Miten tämä liittyy Helsingin Sanomien artikkeliin? Kun olin haastatellut kehitysvammaisia henkilöitä ja graduni haastatteluaineisto oli valmis, heräsi yliopiston seminaariryhmässä keskustelu, onko aineisto riittävän luotettava. Tuli palautetta, voiko tieteellisesti tuotettu aineisto koostua kehitysvammaisten henkilöiden haastatteluista. Silloin elettiin 90-luvun alkua, mutta edelleen olemme saman kysymyksen äärellä.

Nyt kun olen ollut töissä Kehitysvammaliitossa likipitäen 20 vuotta, tiedän että tämä on perustavaa laatua oleva kysymys. Onko kaikkien ihmisten itseilmaisu samalla tavalla arvokasta? Onko kaikilla ihmisillä oikeus käyttää itsemääräämisoikeuttaan?

Toivotan tervetulleeksi kaikki ne teatteriohjaajat, taiteilijat, tutkijat, kehittäjät, työntekijät, omaiset ja kanssaihmiset, jotka ovat kiinnostuneita kehitysvammaisten henkilöiden ajatuksista ja auttavat niiden esille saamisessa.

Uskon myös, että kulttuuri muuttaa yhteiskuntaa ja kulttuurin keinoin vammaiset ihmiset voivat muuttaa ihmisten asenteita.

Susanna Hintsala
Koulutus ja vaikuttaminen -yksikön johtaja
Kehitysvammaliitto

Back to Back -teatteriryhmän vierailu oli osa Helsingin juhlaviikkojen ohjelmaa. Valokuva: Jeff Busby