NÄHDÄÄN PIAN
Viimeiset terveiset Sansibarin saarelta. Lentokentälle lähtö häämöttää viiden tunnin päässä ja lähtemisen vaikeus on tuntunut koko viikon sisuksissani. Viikolla on ehtinyt tapahtua paljon. Käytännön opetus on saatu kunnolla käyntiin ja oppilaat ovat hyvin innoissaan uusien taitojen harjoittelemisesta. On ollut ilo seurata opettajia ja erityisesti oppilaiden kehitystä. Joka päivä näen heissä enemmän avoimuutta, hymyä ja rohkeutta. Opettajat ovat ottaneet Papunetin kuvat säännölliseen käyttöön, mikä oli yksi tavoitteistani. Olen erittäin iloinen, että opettajat kokevat kuvien käytön hyödylliseksi, sillä oppilaat todella hyötyvät niiden käytöstä.
Tiistaina istuimme yhteisen illallisen ääreen paikallisessa ravintolassa ZAPDD:n herrojen kanssa. Keskustelimme tulevaisuudesta ja siitä, miten näen järjestön toiminnan vahvuudet ja kehittämiskohteet. Yksi tärkeä koulutusaihe olisi oppilaiden yksilöllisten tarpeiden tunnistaminen ja ryhmädynamiikan hahmottaminen, jotta kukaan ei jää liikaa sivuun eikä kukaan vastaavasti dominoi toimintaa. Hyvää sanottavaa on paljon. Uskon tähän organisaatioon ja sen toiminnan kehittämiseen. Uskon, että nämä ihmiset haluavat yhdessä, aidosti, työskennellä inkluusion ja yhdenvertaisuuden puolesta. Tunnen sen välittämisen lämmön ja tahtotilan kehittää yhdenvertaisempaa yhteiskuntaa pala palalta.
Keskiviikkona ZAPDD:n toimistolla järjestettiin oppilaiden vanhemmille seminaari, jonka aiheena oli antaa perustietoa kehitysvammaisuudesta, sen eri tasoista ja siitä, miksi kehitysvammaisille nuorille tulee mahdollistaa yhdenvertainen oikeus opiskeluun ja työskentelyyn yhteiskunnan tasavertaisina jäseninä. Vanhemmilta puuttuu paljon tietoa ja näen, että he kaipaavat tällaista keskustelua.
Torstaina oli oloni haikeimmillaan. Menin koululle tapaamaan oppilaita vielä kerran. Jokainen heistä tuli minua vastaan sädehtien ja iloisina. Tämä tuntuu parhaimmalta kiitokselta, koska näen, että he luottavat minuun ja ovat tottuneet läsnäolooni. Madam Salama oli juuri opettanut sängyn petausta, ja pojat viikkailivat lakanoita tarkasti takaisin suojapusseihin. On mahtavaa nähdä heitä ylpeänä omasta osaamisestaan, itsevarmoina, valoisina.
Tuntui vaikealta selittää, että tänään lennän Suomeen. Sivuuttaen perunan kokoisen palan kurkussani toivotimme toisillemme kaikkea hyvää ja jälleen hyvästien sijaan sanoimme: ”Nähdään pian!” Otimme kuvia ja nauroimme ja iloitsimme toistamme. Olen oppilaista niin älyttömän ylpeä enkä malta odottaa kuulumisia heidän opintojensa edistymisestä. Mr. Isak, koulun nallerehtori tuli myös tervehtimään ja poikkeuksellisesti halaamaan, tulen todella kaipaamaan tätä Baba Afrikaa. Matkalla takaisin Stone Towniin boda bodan kyydissä huristellen kyyneleet viilettivät pitkin poskiani onnesta, kiitollisuudesta ja ilosta. Olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta saada oppia tällaisesta projektista. Erityisesti kiitos kuuluu Kehitysvammaliiton Sisko Rauhalalle, joka on kokeneena kansainvälisten projektien koordinaattorina polkaissut projektin käyntiin.
Ennen lähtöäni toivoin, että saan selkeän käsityksen siitä, miksi kehitysyhteistyö on tärkeää. Tällaisten hankkeiden arvo on globaalissa tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämisessä. Kehitysvammaiset ihmiset Sansibarilla ovat aivan yhtä arvokkaita ja ihmeellisiä kuin Suomessa. Mitä laajemmin edistämme yhdenvertaisuutta ja viemme osaamistamme toisiin maihin, sitä tasa-arvoisemman maailman saamme. Se myös edistää kehitysvammaisten ihmisten kansainvälistä liikkumista. Tiedon lisääminen on avainasemassa, ja paremman yhteiskunnallisen aseman edistäminen kehitysvammaisille ihmisille kehittyvissä maissa on äärettömän tärkeää. He ansaitsevat tulla näkyviksi. Olisi ristiriitaista ja kaksinaismoralistista ajatella, että Suomessa yhdenvertaisuus on lakeihin kirjattuna ja arvo itsessään, mutta emme jaa tietoa, osaamistamme ja kokemustamme yhdenvertaisuuden kehittämisestä muille sen tarpeessa oleville.
Kehitysyhteistyötä pitää jatkaa vammaistyön saralla. Se avustus, millä Suomen ulkoministeriö ja Kehitysvammaliitto ZAPDD:n toimintaa tukevat mahdollistaa tänä vuonna mm. töitä organisaation työntekijöille ja opettajille, koulutusta vanhemmille ja yhteisöille, mutta ennen kaikkea se mahdollistaa Zamdalle, Alille, Ghanimalle, Issalle, Safaalle, Murtalalle, Rhmadanille ja Abdulille ammatillisen opetuksen, osallisuuden sekä mahdollisuuden työnteolle ja itsenäisyydelle. Nähdään pian.
Maija Andersson
Tässä blogissa kirjoittaja on kertonut kokemuksiaan Kehitysvammaliiton kehitysyhteistyöhankkeesta Sansibarilla. Blogi päättyy tähän.
Aiemmat postaukset: