Karkauspäivä

Sekavat fiilikset. Sanaton olo. Ajatus lyö tyhjää. Tää on mun elämäni vaikein päivä. Tänään on myös kaksi vuotta siitä, kun pystyin ekaa kertaa käsittelemään iskän kuolemaa syövästä.

Käännekohtia – Iskä

Alkukevennykseksi kerron, miten yksinäisyys voi avata silmät todellisuudelle ja kuinka lopulta voi oppia menemään elämässä eteenpäin. Viime vuoden lopulla olin tosi yksinäinen. Mulla on kumppani ja perhe, mutta silti olin yksin. Kaipasin ihan helvetisti ystäviä.

Mieti jos pyytäisit monen viikon ajan samalta asuinalueelta ystäviä kahville, mutta ketään ei tule. Entä jos pyytäisit ystäviä kylään, eikä ketään vastaisi mutta he ovat kuitenkin tietoisia pyynnöstäsi? Jos päivästä toiseen kysyisit haluisiko joku ystävistä nähdä, viettää aikaa, hengata vaikka edes viitisen minuuttia, eikä ketään halua. Miltä se tuntuu?

Entä kun kyselet toisten kuulumisia, ja niihin vastataan. Mutta sitten kun kysyt voisiko joku olla, niin ne blokataan täysin. Huomaatko eron?

Jossain kohtaa se raja tulee vastaan, ettei jaksa enää ja huomaat todellisuuden. Päätät vielä viimeisen kerran kysyä edes sitä viittä minuuttia, kunnes päätät antaa olla ja annat itellesi mahollisuuden tutustua ihan uusiin ihmisiin. Se mahollisuus kannatti ja olen niin onnellinen, että kumosin ajatuksen etteikö aikuisiällä voisi löytää uusia ihania ystäviä, ihan tästä asuinpaikkakunnaltakin.

Vuorokaudessa on 24 tuntia, ja jos siitä ajasta kellään ei liikene yhdelle ystävälle aikaa edes viideksi minuutiksi, niin onko ystävyys sen arvoista?

Selvennän vielä, että kaikki FASD-ystäväni asuvat pitkien matkojen päässä ympäri Suomea, ja tämä kyseinen sattumusten sarja oli vain lähialueilta.

FASDit ajattelee tosi sekavin ja voimakkain tuntein. Tunteet tulee vahvasti esiin syytöksinä joko itseä tai toisia kohtaan, vaikka sitä FASD ei itse heti tiedosta ajattelevansa niin. Tässä huomasin kuitenkin syyttäväni hyvin paljon itseäni, oonko tehnyt jotain, oonko mahdollisesti sanonut jotain väärin, oonko ollut liian äkkipikainen, enkö ole huomioinut toisia tarpeeksi. Lopulta se koko tilanne lähti käsistä. Yksin jäämisen traumat ja ystäväpiirin väheneminen entisestään sekä tukiverkoston pieneneminen alkoi ahdistaa mua ihan kunnolla. Meidän FASDien on siis hankala hallita omia vaikeita tunnetiloja.

Elämästä löytyy kyllä aikaa toisille, ystäville, puolisoille, perheelle. Kiireen ei koskaan kuulu olla tekosyynä edes sen yhden ystävän blokkaamiselle. Tehdään elämästä siis elämisen arvoista. Mikään tässä maailmassa ei ole itsestään selvää, ei edes rakkaus. Jokaiselle on täällä vaan yksi elämä. Yksi mahollisuus. Käytetään se siis hyvin.

Siltikin maailma on epäreilu. Voi tulla sairauksia, äkkinäisiä onnettomuuksia. Pahojakin, joista ei välttämättä selviä hengissä.

Mun sijaisperhe on mun koko elämäni tärkein asia, ja olen aina pitäny sitä mun omana oikeana perheenä. Isi teki koko elämänsä raksalla duunia, rakennutti taloja jo parikymppisenä kloppina. Lisäksi hän alotti äidin kanssa valmennuksen kohti sijaisvanhemmuutta ja sijaisperheyttä. Isi oli aina toteuttamassa meijän perheen harrastuksia ja haaveita, mahdollisti samalla myös koko kylän talviharrastelut ulkojäiden muodossa. Iskä eli koko sen elämänsä täysillä isän roolissa kolmelle lapselle, ja aviomiehenä elämänkumppanilleen, vaimolleen. Mun äidille.

Maailmassa on hetkiä, kun me taistellaan tästä elämästä. Voi tulla totaalisia mental break downeja, kunnon romahtamisia kun mikään ei tunnu enää miltään ja tekisi mieli luovuttaa. Iskä taisteli loppuun asti syövän kanssa ja me jokanen taisteltiin siinä mukana. Mun koko perhe on niin perkeleen sisukas, vaikka tässä perheessä meistä lähes jokainen on jo joutunut kasvokkain sen paskiaisen syövän kanssa.

Mä selvisin jollain ihmeen tavalla elävänä tähän maailmaan vaikka olin saanut jo sikiöaikana ravinnoksi suurilta osin alkoholia. Mä selvisin kiireellisistä huostaanotoista lastenkotiin 44 kertaa viiden ensimmäisen elinvuoteni aikana. Mä selvisin aikuisiällä omasta päihderiippuvuudesta. Mut se mistä mä en oo selvinny, on oman sijaisvanhemman kuolema.

Mä tuskin olisin elossa tänä päivänä, jos en olisi päässy sijaisperheeseen 6-vuotiaana. Mä olen kiitollinen siitä, että mulle annettiin mahollisuus vaikka olin erilainen lapsi. Mä olen kiitollinen, että tässä maailmassa on olemassa ihmisiä, jotka haluaa ryhtyä sijaisvanhemmiksi, ja antaa täysin vieraalle lapselle lämpimän kodin ja ympärille turvalliset aikuiset ja turvallisen asuinympäristön.

Mä sain viime vuonna uutisia, jotka pysäyttivät mun elämän ja samalla mä palasin vuoteen 2007. Vuonna 2007 me saatiin tieto, että iskällä oli todettu imusolmukesyöpä. Vuonna 2023 meijän perheeseen tuli tieto kahdesta eri syövästä ja toinen niistä toinen osui mulle, kun lääkärit epäili aivokasvainta ja sitä alettiin tutkimaan. Viime vuosi oli siis yhtä helvettiä ja pelkoa vaikka lopulta me molemmat saatiinkin puhtaat paperit syövistä.

Vaikka elämä voi tuntua joskus ihan helvetin epäreilulta, niin mieti mistä sä saat voimaa itellesi. Mä olisin ihan valmis antamaan mun koko elämäni, jos mä sillä saisin isin takasin ja saisin halata ja kertoa miten paljon mä rakastan sitä. Se ei tuo mulle voimaa, mutta se tuo mulle niitä ihania hetkiä ja muistoja joita sain elää isin kanssa koko perheen kesken.

Mitkä asiat tekee sut onnelliseksi ja mikä tai kuka saa sut nauramaan? Mene ja toteuta sun onnellisuus vielä kun siihen on mahdollisuus. Älä jätä sitä huomiseen, älä jätä sitä ensi viikkoon. Ja mikä tärkeintä, älä koskaan vetoa kiireeseen.

Vuosi 1952 oli karkausvuosi, isäni syntymävuosi.

Vuosi 2000 oli karkausvuosi, sain sijaisperheen.

Vuosi 2008 oli karkausvuosi, isäni menehtyi syöpään karkausyönä.

Vuosi 2024 on karkausvuosi, täytän 30 vuotta.

Karkausvuosi sai nyt täysin uuden merkityksen, koska olen aiemmin pitänyt sitä vain pahimpana painajaisena iskän kuoleman myötä. Nyt vasta tajusin, että muinakin menneinä karkausvuosina on tapahtunut täysin odottamatonta mun elämässä. Olen to-del-la hämmentynyt, onko tää pelkkää sattumaa?

Tähän karkauspäivään on luontevaa nyt lisätä tällä päivämäärällä yksi tähti lisää taivaalle, koska se on tämä minun blogi. Matkani bloggaajana päättyy tähän.

Kiitos niin paljon jokaiselle lukijalle näistä kolmesta vuodesta, olette todella tärkeitä ja tulette aina olemaan<3

Vuori on nyt huiputettu, joten mun on aika lähteä toteuttamaan isompia haaveita elämässäni!

Rakkaudella<3

HELMIS

Lue blogin aikaisemmat postaukset:

Onko FASD vuonna 2024 vieläkin tuntematon?

Väliinputoaja

Sosiaalinen media ja FASD

Puoli vuotta pimiässä

Attention deficit hyperactivity disorder

Isänpäiväkirje taivasten valtakuntaan

Turku-Tukholma

Voiko FASD ihminen jäädä yksin?

Helmis – Norge EUFASD 2022, osa 2

Helmis – Norge EUFASD 2022

Helmis – kansainvälinen FASD-päivä 9.9.