Käännekohtia – Päihteet
Terppaleiskis tyypit!
Mä vähä teil jo paljastin viime vuonna, et mun tähän saakka koetut vaikeimmat käännekohdat tulee nyt alkuvuodesta. Helmikuun käännekohta oli yks niistä.
Tänää me mennää sit aivan toiseen ääripäähä. Eli toisinsanoen mitä tulee tän päivän aiheesee, ni päällimmäisenä on mieles helvetinmoine häpeä.
Nyt mä avaan mun syvimmät haavat, mitä mun ei pitäny ikinä repiä.
Piri, pore, esso, naksut, tesla, eemeli, hepo, dänkki, kukka, hasis, k-vitamiini, kola, pepsi, happo, mämmi, meta, kristalli, subu, limu, rööki, napit, savut.
Mun oma suhde päihteisii oli tosi kielteinen pienenä, koska mun biologinen äiti oli päihderiippuvainen. Mä mietin ja pelkäsin jo pienenä tyttönä, et must voi tulla joku päivä ihan samanlaine alkoholisti.
Nuorena mä jo kerroin vahvoja mielipitei äänee, must tulee absolutisti. Pisaraakaan en ota ikinä. Mä en seuraa mun äidin jalanjälkiä, koska olin nähny vierestä sen matkan, mihin se johtaa, sekä mitä se päihde tuhos mun aivois jo sikiöaikana.
Asiat ei kuitenkaan menny ihan just niin, eli täst alkaa mun matkani päihdehelvettiin – ja miten mä selvisin siitä lopulta. Olin osallisena nuorten päihdefoorumissa, ja oon ikuisesti kiitolline et mua pyydettii messii. Siel sain kokee vertaistukee ja kokemusten jakamista. Vierestä seurannu muiden katkotarinoita siitä, miten päihteet vie elämältä pohjan. Joku luulee kuorivansa appelsiinia, mut huumepäissään se kuoriiki itteää kuorimaveittel. Toinen luulee potkivansa jalkapalloo, mut huumepäissään se onki sahannu sen kaverin pään ja nyt se potkii sitä kaverin päätä niinku jalkapalloo. Täsä oli nyt muutama esimerkki jenkeistä mun mentorilta siitä, mitä huumeet tekee aivoille.
Mikä oikeesti saa ihmisen käyttämään päihtei? Vastoinkäymiset, yksinäisyys, mielenterveys, kaveripiiri, rahanpuute, kokeilunhalu, hyvä olo, ekoista kerroista jääny mahollisesti jo riippuvuus. Näit syitä on loputon määrä.
Kuolema seuraa myös päihteit. 6 vuotta sitten mä saatoin mun ainoan, rakkaimman ja tärkeimmän lapsuudenystävän sen viimiselle matkalle haudan lepoon, jota edelsi se, että hän päätti elämänsä päihteillä oman käden kautta 22-vuotiaana.
Nykypäivänä saa hankittuu jo ihan liian helposti päihteitä, mut onks se sen väärti? Luetaa jo uutisista, kuinka vaan nuoremmat ja nuoremmat saa haltuunsa päihteitä. Millon jotkut nuoret on kuollu päihteisiin, millon jotkut päihteiden vaikutuksen alaisena on mahollisesti aiheuttanu jollekki toiselle kuoleman. Mihin tää yhteiskunta ihan oikeasti on menossa?
Mä kerron tänään mun oman tarinani päihteestä, mist olin riippuvainen.
Päihderiippuvuus on vakava sairaus, mut silti tuntuu et sitä piilotellaa tält yhteiskunnalt. Siit ei todellakaan puhuta tarpeeks. Alkoholismi on yks yleisimmist sairauksist, joka aiheuttaa tosi paljon myös mielenterveydellisii ongelmii. Perinnöllisyys seuraa vahvasti geeneissä, mut siltikään alkoholismi ei oo täysin perinnöllistä. Tätä on vaikee selittää. Geenit muokkaa siitä alttiimman.
Miten siit pääsee irti? Siihen ei ehkä riitä sun puolison apu, ei ystävien eikä perheen. Ei välttämättä edes päihdekuntoutus auta. Jos haluut katkolle – se on sun oma tahto, kuinka kauan sä olet siellä, saatika haluatko edes katkolle. Ne on vaan suuntaa antavia tukia. Ku sä katot peiliin, sä näät ittes. Muutoksen pitää tulee susta itestä, ja sä pystyt siihen jos sä oikeesti teet töitä sen eteen.
Mun eka kokemus alkoholin kans ei menny sinnepäinkää ku olin aatellu. Mustaha piti tulla absolutisti ennen ku olin edes maistanu alkoholia. Olin parikymppinen. Ryyppäämine meni salaa äitiltä. Vaiks mä olin täysikänen ku otin ekat, ni eniten mua silti kaduttaa se, et mä en ottanu sitä äidin seurassa – niinku oltiin sovittu.
Mul oli vahva lääkitys ja pelkäsin koko nuoruusikäni et joudun teholle jos alkoholi valtaa mut. Kokeilunhalu kuitenki painosti mua ja aloin vähättelemää alkoholin aiheuttamaa riippuvuutta, eihä ny yks annos mitään voi tehä, iha höpöhöpö juttui. Todellisuudessa mä jo piilottelin ekoja kertoja alkoholia mun sängyn alla. En nähny siin mitää ongelmaa itelleni, halusin vaa piilottaa sen muilta. Eihä se kauaa pysyny salassa ku äiti sai tietää.
Mul oli myös ajatus et pidän juomisen helposti hallinnas, pääasia ettei tulis oksennusta, krapulaa tai muisti menis. Ja paskanmarjat.
Olin 21-vuotias ku sain tiedon, että oon päässy opiskelee lähihoitajaks ja se olis jo mun neljäs tutkinto. Olin asettanu itelleni tiukat rajat ja päätin juhlii sitä vaan kahel kaljal. Mä tiesin tasan tarkkaan, et jos en pysy muutamassa, ni se lähtee käsist. No sehä meni aivan perseellee. Helmis aivan kännissä, terkuin minä joka huusi jäätävää pissahätää vähä väliä ja sitte hypättii autosta veks ja käyttii puskapissalla kaveriporukalla bussipysäkeillä – kävelystä ei meinannu tulla mitää ku kaaduin ja oksentelin pitkin teitä polvet verillä, mut siitä vaa nousin ylös ja jatkoin.
Tiiäks mitä? En mä siitäkää oppinu, mitä enemmän koitin välttää asioita ni ne seuras aina peräs. Mut sillon ku se eka kerta kävi, pelästyin hirveesti ja olin tosi tosi pettyny itteeni. Tätä mä mietin tosi kauan, miten mä pystyin epäonnistumaa. Miks mä en pystyny olee vahva? Asetan itelleni mitä erilaisempii lupauksii ja kuvittelen sen auttavan. Joopajoo. Kusetan sii vaa itteäni.
Sen jälkeen mul tuli sellane fiilis, et paskaaks täsä sitte ku en sitäkää lupaust pystyny pitämää. Sit mul oliki jo aivansama kaiken suhtee, ihan sama millon ja missä. Olin jo epäonnistunu, ni emmä jaksanu enää välittää. Tavallaa toivoin niit darrapäivii aina vaa enemmä, koska koin sen rangaistuksena itelleni. Ja mä oikeesti luulin, et se auttais. Ei sinne päinkää, lähin vaa entist syvemmäl.
Mites baarit, yökerhot ja muut räkäkuppilat? Sillon ku mä oikee aktiivisesti kävin juomas monta kertaa viikos, ni olin muka omast mielest pirun fiksu ja jätin pankkikortin aina kotiin ja otin vaan pienen summan käteistä, joka kattais mun baari-illan ja pysyisin suht selvänä. Mut eihän se auttanu, koska aina piti vetää pohjat himas, jotta baarissa olis kiva pieni nousuhumala. Ja eihän se pohjien ottaminen himassakaa mihinkää muutamaan jääny. Pankkikortti oli toki turvallisesti himas, mut mul ei ollu todellakaa kaikki hyvin. Tiskillä jengi tarjos sitä fakin alkoholia. Ja enhän mä tietenkää pystyny kieltäytymää, ku ilmaseks tarjotaan.
Olin taas tehny itelleni mitä ihmeellisimpii lupauksii. En tiedä mitä kaikkee olin jo itelleni lupaillu, mut joskus alkuun viina oli se pahin vastus. Sillon pimenee. Raakanaki sitä tuli vedettyä.
Mä opiskelin lähihoitajaks ja samalla tein kahta duunia, molemmat oli vuorotyötä. Kaiken vapaa-ajan mä join. Kaikest huolimatta onnistuin valmistumaa lähäriks hyvin paperein, mut mul ei tullu siit yhtään jes fiilis. Mun mieles oli pelkästää se, koska pääsis ryyppää. Mä hoidin mun työt ja koulun moitteettomasti, pystyin piilottelee mun ongelmaa. Mut aina ku työvuoro loppu, menin töist suoraan kauppaa hakemaa nopeel vilauksel vaa jotain alkoholii, mil sai nopeesti kännin pääl. Tätä ku mä jatkoin, ni tuli kuvioihin tää legendaarinen suomalainen kalsarikänni! Ne ketkä ei tiedä mitä se tarkottaa, ni käyttäkää googlee. Mä en jaksa selittää sori.
Olin usein jo iltakuudelta aivan naamat, hyvä ku pysyin pystys. Tiesin tasan tarkkaa et seuraavan päivänä on töitä, mut kännit piti vetää edellisenä iltana. Mielenterveys alko heittelee, kaikki oli paskaa. Hukutin mun surut alkoholiin, koska sillo mä kuvittelin et se poistaa kaikki murheet. Olin tosi masentunu, itkin joka päivä ja join. Mut sit halusin pois, en jaksanu enää. Yks juhannus mä istuin laiturin reunalla ja kattelin mereen ja mietin et oliks tää täsä. Otin nilkat paljaaks ja niihi mä viilsin hitaasti jälkiä. Mun ihmissuhteet kärsi, mun ystävyyssuhteet särkys. Tiesin et mun läheiset oli huolissaa must, mut mä en ottanu mitää apuu vastaa. Olin ansainnu sen kaiken paskan, olin pilannu itteni.
Sit viel syvemmäl haavoihi, ku alotin piilottaa alkoholii iteltäni, eikä ollu enää piilotteluu muilta. Silti mä nappasin ne jemmat kurkusta alas, se vaa tuntu hyvältä. Mitä enemmän kännis, sitä huolettomampi olo. Olin jo ajautunu aikamoisee kierteeseen, enkä tavallaa enää tunnistanu itteeni. Alkoholi oli vallannu mun mielen ja kehon, mä tarvin sitä aina vaan lisää.
Jossain kohtaa tapahtu totaalinen seis ku näin mun vaatekaapis täysnäisii kaljatölkkei muka piilotettuna. Sillon tuli seinä vastaa ja tajusin, et mitä helvettiä mä oon oikee tekemäs.
Mun elämäs oli tasan yks ihminen, kelle uskalsin lopulta kertoa mun riippuvuudesta. Se oli äiti, äiti autto. Äiti ei syyllistäny, äiti ei motkottanu. Äiti tuki mua. Mä myönsin ekaa kertaa mun runsaan alkoholin käytön äidille, ku mä olin 24-vuotias. Olin neljä vuotta piilotellu asiaa, ennen ku mä uskalsin sanoa ääneen, että mua pelottaa ja mä tarvin apua. Sitä oli tosi vaikee myöntää ääneen. Tän takia mä en halunnu muilta ikinä apua, koska ne ei oo siinä samassa tilassa. Ei ne tiedä miltä tuntuu, ku yrität vierottaa itteäs jostain mitä et pysty enää kontrolloimaa.
Taas mä tein jotain saatananperkeleen lupauksia. Nyt se oli uudenvuodenlupaus, yllätin itteni. Mä sanoin sen ääneen äidin kuullen, mä en juo alkoholii kokonaiseen vuoteen, yritän olla vuoden ilman.
Se lupaus voi kuulostaa pirun helpolta, mut alkavalle holistille vitun vaikeelta. Ei se helppoo oo, sehä meinas lähtee käsist melkeen heti. Aina ku alko ahistaa, ni olin tottunu tarttumaa siihen pulloo. Nyt piti pärjätä ilman. Elin monta päivää aika sumussa. Sit ku ekat kuukaudet oli ohi, ni alko olee jo fyysisesti parempi olo. Vuosi meni, ja olin ollu tipattomana vuoden. Vuos vaihtu puolekstoista vuodeks ilman alkoholia. Mä pystyin siihen, mä oikeesti onnistuin.
Eka vuosi mul oli kauheet vihaa alkoholii kohtaa. Kaikki mainokset, kaupat, ihan kaikki mis mä voisin edes nähä alkoholii. Jos kaverit joi, ni mä en halunnu ees nähä niitä. Kielsin niit myös puhumast mulle jos ne oli menos juomaa, koska mun piti ihan oikeesti saada se riippuvuus pois. Sen vuoden olin myös tosi yksinäinen vaan sen takia, koska olin työntäny mun ystävät pois pelkästää alkoholin takia. Joskus elämäs täytyy tehä uhrauksia. Tosiystävät tuntee siitä, et ne ei ikinä hylkää sua vaiks tekisit mitä.
Kaupas vilahti alkohylly. Olin pystyny ohittaa sen jo kaks vuotta ilman ratkeemista, mut täl kertaa joku mun mieles veti mua sinne takasi ja nappasin kaks isoo kaljaa. Himassa mä tuijotin niit tosi pitkään ja mietin et mitähä mä teen. Teki ihan hirveesti mieli juoda ne, mut samal teki mieli kaataa ne viemäristä alas.
Mul oli siihen aikaan tosi synkkä kausi. En pystyny hallitsee itteäni enää, ni avasin sen tölkin ja otin huikan. En ollu kahteen vuoteen juonu pisaraakaan alkoholia ja nyt kahen vuoden jälkeen tulos oli tää. Mä epäonnistuin TAAS. Tätäks tää mun loppuelämä on, en pääse täst päihteest eroo ikinä. Sylkäsin sen samantien pois ja kaadoin kaljat viemäriin. Mun kädet tärisi, itkin ihan täysiä ja paniikki valtas mut. Se haju ällötti ja maku oli aivan hirvee.
Ton jälkeen mä mietin pitkään, et oonks mä oikeesti holisti, onks must tulos sellane. En vois käydä missään ilman et tulis houkutus juoda. Millane mun tulevaisuus olis? Jäänks iha yksin?
Mut ku miettii, ni alkoholihan on tavallaan osa meijän perusarkea, mut se näkyy niin eri tavalla. On saunakaljoja, onnittelumaljoja, ruokaviinejä jne. Ei se tee susta kuitenkaa alkoholistia, riippuvaista. Sit ku se aine valtaa sun arjen ja mielen, etkä pärjää enää ilman sitä päihdettä, ni voidaa puhuu jo alkoholistista. Toleranssi on jo sillo karannu iha raiteiltaa heivaanhei ja maksa kiittää.
Mul kävi helvetinmoinen tuuri, et mun silmät aukes ja tein sen kunnon stopin. Kaiken kaikkiaa siit riippuvuudest yli pääseminen lähtee vaan itestä, niinku mä alussa jo kerroin. Jos lupaa jotain, ni siin lupaukses täytyy ihan oikeasti pysyy. Jos se jää vaan puhumisen tasolle, ni sillo lupaillaa vaan toisille muttei itellee. Jos sä epäonnistut, ni sä alotat alusta niin kauan, kunnes et enää retkahda. Se vaatii ihan pirusti luonnetta ja sisua, ja mä voin kokemuksena kertoa, et se ei tuu olee helppo tie.
Mimmosta mun alkoholin käyttö on nykypäivänä? Sitä mun nuorena luvattuu absolutistia ei tänä päivänäkään oo olemassa. Tietty toivoisin sitä, mut tähän mennes se ei oo onnistunu. Alkoholii menee siis edelleen, mut todella todella harvoin. Riippuvuudest mulle jäi käteen pelko känniä kohtaan ja mihin se johti. Viimeks join mun synttäreinä joulukuussa kaks tuoppii ja onnistuin pitää sen siinä. Mulle se rajoissa pysyminen on kuitenki vaikeinta, ni olin pirun onnelline et sain kerranki pidettyy sen kurissa. Täl hetkel keskityn siihen, etten tulevaisuudes tarveis edes sitä yhtä annosta.
Valitettavasti mul on jääny sellane ajatusmaailma, et kovaan vitutuksee ja harmituksee tekis mieli vetää ekana ne kännit. Vitutus lähtis nopeite kännillä. Alkoholista irti pääsemine sai mut myös toiseen tapaan, mil mä yritin korvata alkoholia. Mulla se oli rööki. Siit ei jääny riippuvuus, vaan siit jäi tapa. Paha tapa, mut pikkuhiljaa siitäki opitaa pois. Oon luonteeltani sellane etten mieti järjellä, vaa asiat tapahtuu yleensä sen fiiliksen mukaa. Suutun myös tosi nopeesti. Vanhassa minässä mul oli se tapa, et jos joku asia ei toteutunu, ni korvasin sen pettymyksen päihteil. Nykyminässä mä edelleen suutun tosi nopeesti. Jos joku asia ei toteudu, ni nykyää onneks pelkkä kiukuttelu korvaa sen pettymyksen.
Mul on tärkeetä et sanon ääneen sen, jos tekee mieli jotai päihdettä. En todista sil mitään, enkä hae sitä kautta huomioo koska sanon äänee sitä myös yksin ollessani, mut se vaan pitää sanoo pois mielestä. Jos en sano sitä ääneen, ni se jää sinne mielenpäälle pidemmäks aikaa.
Opinko jotain? Opin sen, kui vaaralline aine päihde on ja kui nopeesti se voi tehä riippuvaiseks ja tuhota sil taval elämän. Oon käyny ihan helvetinmoisen matkan, mut oon helvetin onnellinen, et mä olen hengissä. Mä sain toisen mahdollisuuden elämään, ku sain ihanan ja rakastavan sijaisperheen 6-vuotiaana. Sit geenialttiudet vei mua pohjalle ja olin menettämäs omal tyhmyydellä kaiken. Enää en todellakaan vitsaile sil et olinha jo kännis ennen mun syntymää. Mun biologinen äiti ei selvinny päihderiippuvuudestaan, mut mä jumalauta haluun selvitä ja katkasen tän paskan.
Taistelin itteni kans tosi kauan täst aiheesta, et kehtaanks mä ikinä kertoa tästä ääneen. Tää postaus on vahva opetus mulle itelleni, koska mul tuli viel viime vuonna muutama ylilyönti kesällä ja syksyllä, enkä todellakaa oo ylpee niistä. Mä pidän mieles, et mul on turvalline ympäristö, mahtava tukiverkosto ja tulevaisuus jota mä haluan elää ja toteuttaa. Päihteil se ei tuu ikinä onnistumaa.
Ja nyt ku mu äiti lukee tätä, ni oikeesti äiti anteeks. Vaiks mä pystyn puhumaa sulle kaikesta, ni tähän kerroin asioita, mistä säki kuulit nyt vast ekaa kertaa.
Tätä loppuu oli tosi vaikee kertoo oikeella tavalla ilman, et se kuulostaa syyttelyltä. Mut oikeesti tää on vinkki, pliis lue.
Jos sä tarvit apua päihderiippuvuuteen, mielenterveysongelmiin, tai mihin tahansa riippuvuuteen, ni tee se nyt. Älä tee sitä huomen, älä ens viikol, äläkä edes kuukausien pääst.
Mä tiedän kokemuksesta, että avunpyyntö on tosi vaikeeta ja se tuntuu niin paskalta. Jos joku olis mulle aiemmin sanonu et mul on päihderiippuvuus, ni olisin varmaa vetäny turpaa. Mut oikeesti se ongelman myöntäminen itelle on helvetin iso asia. Se kirpasee kovaa, mut se on sen arvosta. Se kertoo kui vahva ihminen oot luonteeltas jos haluut taistella ja päästä yli.
Mieti et sä pelastat sun oman elämän sillä, ja nyt en tarkota sitä turpaa lyömistä. Puhun siit avunpyynnöstä ja se voi olla myös vertaistukea sulle ja monelle muulle. Siinäki tulee takapakkia ja alamäkiä, mut oikeesti siin mudas ja paskas pitää tarpoo, et tajuaa sen todellisuuden.
Mä esimerkiks alotin tänä vuonna terapian. Kyseenalastin koko touhun monia vuosia ja välttelin sitä aiempien traumojen takia, mut nyt annoin uuden mahollisuuden. Kokeilin kerran, olin toisen kerran ja nyt oon varaamassa jo kolmatta kertaa. Riippuvuudest tai mist tahansa ongelmast yli pääseminen on pitkä ja vaikee prosessi, mut sä oot vahva. Luota ittees, sä pystyt siihen.
Tää oli mun blogin kaheksas käännekohta – miten pääsin irti mun päihderiippuvuudesta.
xoxo,
Helmis
Vastaa