Käännekohtia – FASD-vertaisohjaaja

Terppaleiskis ja oikein ihanaa alkanutta uuttavuotta 2022! <3

Miten teijän joulu ja uusvuosi meni? Mul oli viikko lomaa töistä, tein sen jälkeen muutamat yövuorot, jonka jälkeen jatkoin muutamia vapaita ennen kunnon paluuta arkeen. Aiettä, loma tuli kyllä niin tarpeeseen. Mut mitä tulee kunnon lomailuun, ni kyl mä viel joku kerta otan vaan passin mukaa lentokentälle, nappaan pelkän menolipun ja reissaan kuukauden ympäri maailmaa ilman töitä! Sen mä olen ansainnu, huh.

Viime vuosi oli vähän niinku pintaraapasua postauksille, mut malttakaas mitä tänä vuon on luvassa. Nyt me kuitenki alotetaa tää vuosi ihan rennosti, mun kuudennella käännekohdalla.

Mä suoritin vertaisohjaajan koulutuksen Helsingissä 2018 ja valmistuin vuonna 2019. Vinkkinä nyt kaikille kouluttajille, tälläsiä ehottomasti lisää.

Ainoo pääsyvaatimus vastaaviin FASD-vertsiohjaajan koulutuksiin on sosiaali- tai terveydenhuoltoalan perustutkinto.

Vertaisohjaaja ei pelkästää liity FASDiin. Yhtä lailla vertaisia tarvitaan muun muassa vakaviin päihdeongelmiin, neurologisiin sairauksiin ja muihin vakaviin sairauksiin, menetyksiin ja paljon muihin. Vertaisten on tarkotus tuoda omaa kokemusta toisille ja auttaa toisia selviytymään.

Meistä jokanen on varmasti jossain vaiheessa elämää saanut jonkinlaista vertaistukea, tai vastaavasti ollut vertaisena jollekin.

Vertaisohjaajan koulutukses tuli sitä kaikkea samaa mitä jo entuudestaan tiesin, eli perusfaktat mitä on FASD, mistä se syntyy jne. Lähituntien jälkeen me päästiin perustamaan omat vertaisryhmät. Perustettiin mun työparin kanssa FASD-ryhmä, joka oli suunnattu nimenomaan nuorille FASD-aikuisille. Ollaan eri paikkakunnilta, joten hän etsi FASDlaisia omalta paikkakunnalta ja mä taas omaltani. Soiteltiin ympäri ämpäri, jaettiin mainoksia jne. Sillon mulle myös selvisi, miten eritavalla FASDlaiset jakautuu Suomessa, ja miltä paikkakunnilta FASDlaisia löytyy eniten. Mulle tuli uutena asiana ja ehkä järkyttävänäkin tietona se, miten isoja ne luvut oikeesti on tietyillä paikkakunnilla.

Koulutuksessa me pidettiin yksilölliset etukäteishaastattelut ryhmiin osallistuville, jotta päästäis sen avulla suunnittelemaan meijän ryhmän sisältöä ja päästäis paremmin tutustumaan heihin. Ryhmien tavote on saada FASD-ihmisille nimenomaan uutta tietoa FASDista, mutta myös meijän pitää ryhmienvetäjinä varmistaa jokasen yksilöllisyys. Joillaki voi olla pahojakin traumoja, ja sillon pitää ottaa ne tosi tarkasti huomioon.

Sillon ku mä alotin vertsihommat yhteistyönä valmistumisen jälkeen, ni vasta sitten ymmärsin miten paljon Suomessa on FASD-ihmisiä, ja miten paljon se pienikin alkoholin määrä voi vauroittaa niin eri tavalla. Tavallaan vaikka tiedostin sen, että luvut on isoja, ni konkreettisesti se tieto iski toden teolla vasta kun lähin vertsinä työstämään tätä.

Mä oon toiminu tähän mennessä vertaisohjaajana pelkästään yhteistöiden avulla ympäri Suomea. Vaikka yhteistöitä on aina mukava tehdä, niin silti mun jano omaan sivutoimiseen yrittäjyyteen FASDin parissa on todella kova.

Vertaisohjaajana mä tuon omia elämänkokemuksii esille, ja kerron mun omat selviytymiskeinot ja tsemppaan paljon toisia. Vertaisryhmissä osallistujat on tottakai kaikki omia yksilöitään, joilla on omat juttunsa. Mulla on myös aiempia tehtyjä matskuja, joita hyödynnän usein noissa ryhmissä. Kysytään aina myös ryhmäläisiltä, mitä he odottaa vertaisryhmästä ja pyritään ne asiat toteuttamaan. Me suunnitellaan mahollisimman monipuolisesti meijän ryhmälle pohjautuvat asiat. Ryhmissä me pidetään myös tavallista enemmän taukoja, koska FASDin yksi piirre on väsyminen. Tehdään paljon ryhmätöitä ja yksilötöitä, katotaan videoita, ideoidaan ajatuskarttoja ja paljon muuta. Kaiken keskellä on kuitenkin FASD pääaiheena.

Täsä on kaks kuvaa yhdestä toteutuneesta FASD-ryhmästä. Pyydettiin heti tutustumiskierroksen jälkeen heitä kertomaan omin sanoin, miten FASD näkyy heidän mielestä.

Tää on myös todella hyvä esimerkki niille, jotka ei tiedä mitä FASD oikeasti on. Täsä huomaa, miten helvetin vahvoja yksilöitä me FASD-ihmiset ollaan vaikeuksist huolimatta. Tosi hienoo työtä tyypit, oon ylpee teistä!<3

Mikä näistä kolahti suhun just eniten? Oliko jotain uutta mitä et tienny FASD:sta?

Vertaisohjaajan rooli on oikeestaan tosi rankka, mut samalla se on silti hyvin palkitseva. Valmistaudun etukäteen kokoomalla asioita, mitä tullaan käsittelemään ja vähän käymään läpi mitä aion kertoa itestäni. Vertaistapaamisissa mä palaan aina takasin mun lapsuuden muistoihin ja muihin vaikeuksiin, mutta päätän aina ne positiiviseen asiaan, miten oon niistä selvinny. Mun omat lapsuuden traumat on nykyään jo aika siedettäviä, koska oon käsitelly niitä niin paljon. Mä muistan silti, miten ekoilla kerroilla olin työreissujen jälkeen ihan saatanan loppu pelkästään jo mun omista rankoista muistoista, saatikka vielä muiden rankat kokemukset siihen päälle. Sillon se oli mulle ihan liikaa, mutta en oo mikään luovuttaja, joten skarppasin ihan pirusti, koska vertsiohjaaja oli se mitä halusin kuitenkin tehä.

Vertaisohjaajana täytyy pitää ohjat kunnolla käsissä, ja hallita sitä ryhmää. Yks todella tärkee pointti on havannoida tiimin jäseniä, joillekin iso ryhmä voi olla liian iso paine. Välttämättä jos aina se eka suunnitelma ei toimi, ni täytyy olla jo varasuunnitelma tehtynä. Tällä mä tarkotan esimerkiks jotain tehtävää ryhmätyönä, mikä onnistuukin ryhmältä paremmin parityönä tai yksilötyönä. Aina kaikki suunnitellut ideat ei ees ehkä päädy toteutuneisii suunnitelmii.

Sit ku porukka alkaa tutustumaa toisiinsa ja pieni jännitys raukee, ni homma voi lähtee laukalle. Vaikka monilla on tosi paljon asiaa, ni meilläkin on vertaisryhmissä rajalline aikataulu, jotta ehdittäis käymää kaikki asiat läpi ennen ryhmän päättymistä. Jos meil ei olis aikataulua ni mä olisin niin onnessani, ku saisin kuunnella jokasen ryhmäläisen elämänkokemuksia rauhakseen. Siks on tosi harmi, että joudutaan viheltämään välil hyvii keskusteluja poikki. Mä bongaan todella hyviä keskusteluja, ja täytyy vaan todeta kui pirun fiksui me FASD-ihmiset oikee ollaa! Tarkotus on myös jatkaa sitä vertaisuutta ryhmien jälkeenkin ja vaihdetaan aina myös yhteystiedot kaikkien kesken, esimerkiks kuulumisten kannalta.

Tälläsin poikkeusaikoina on tosi haastavaa toteuttaa ryhmätapaamisia, se vaikeuttaa mun omaa työtä vertsiohjaajana.

Onneks kaikkeen löytyy jonkinlaine ratkasu, eli täsäki tapauksessa esimerkiks Teams-palaverit on ollu tosi aktiivisessa käytössä. Viime kesänä poikkeusolot lieventys sen verran, että saatiin koottua ryhmä ja pidettyä yks vertaisviikonloppu todella pitkän tauon jälkeen! Oli ihan perkuleen mukavaa tehä jälleen töitä kunnolla paikan päällä, eikä etänä. Peukut pystyy, et tänä vuon pystyttäis jatkaa ryhmien toteutumist. Siel on todella monta tyyppiä, jotka niitä odottaa. Ja mä teen kaikkeni, että ne onnistuis. Nyt tarvitaa vaa kärsivällisyyttä kaikilta.

Mä opin myös ite todella paljon jokasesta FASDlaisesta ja heidän elämästään. Ryhmissä ei ikinä painosteta ketään kertomaan yhtää sen enempää, kun ite haluaa. Ryhmissä me käsitellään yhessä paljon lapsuusajan muistoja, tänhetkistä elämää sekä mietitään tulevaisuuden suunnitelmia. Ja jos sellaisia on jo, niin pyritään aina löytää erilaisia ratkasuja niiden toteuttamiseen.

Vaikka mä oon vertaisohjaaja, mä pidän myös vapaa-ajalla paljon yhteyttä toisiin ryhmäläisiin aina sillon kun kerkiän ja pyrin myös näkemään toisia. Ja jos jollai on joku tenkkapoo jonkun asian kanssa, ni mä olen se olkapää johon voi tukeutua. Oon sanonu kaikille, että mulle saa soitella millon tahansa. Mä autan aina. Mulla on ehdoton vaitiolovelvollisuus enkä kerro toisten asioita ikinä muille, vaan kaikkien asiat pysyy turvallisesti mulla itellä.

Vertaisryhmistä näkee nimenomaan sen muutoksen kaaren, mitä se ryhmä on antanu jokaselle. Palaute on myös tosi tärkeää meidän työlle.

Alussa on tosi ujoja tyyppejä mukana, ja ryhmän päättyessä me kaikki ollaan ku yhtä pientä perhettä. Tää on se mitä me haetaan ryhmiltä, yhteenkuuluvuus ja se että kaikki saa olla omia ittejää FASDista huolimatta. Tosi monella on asiat selkiintyny pelkästään jo vertaisryhmien perusteella, ja sitä kautta he on uskaltanu lähteä hakemaan uutta apua eri tahoilta. Näihin kuuluu eri tuen tarpeet, kuten KELA ja muut tukitoimet.

Ikäluokaltaan haen mun vertaisryhmään aina nuoria aikuisia ja sitäkin vanhempia, ikäluokaltaan noin 20-50-vuotiaita. Tavotteena on tottakai aina saada uusia FASD-ihmisiä, jotka ei oo aikasemmin ollu missään vertaisryhmätapahtumassa. Myöskin pelkkä epäily FASDista riittää, koska varsinkin aikuisiällä on vaikeempi saada diagnoosia, esimerkiks hälventyvien ulkonäkömuutosten takia.

Mulle on myös äärimmäisen tärkeää, että vuosittaiset FASD-luvut saatais tulevaisuudessa pienemmäksi.

Suomes otetaan tosi huonosti kantaa FASD-asioihin. Onks se lääkäreiden epävarmuus asiaa kohtaa? Vai onks se pelko, mitä omaiset on mieltä tästä diagnoosista?

Diagnoosiin me tarvitaan kunnolla koulutettuja lääkäreitä, jotka oikeesti ymmärtää ja haluaa auttaa meitä.

Tää oli mun blogin kuudes käännekohta, miten musta tuli vertaisohjaaja ja miten tärkeässä roolissa mä olen mun vertaisille.

xoxo,
Helmis

Lue myös Käännekohtia-blogin muita postauksia:

Iskä

Päihteet