Ensimmäiset koulupäivät

Tämän viikon maanantaina pääsimme opintojen alkuun Jang`omben koululla. Tapasin upean Mwanakomben aamulla ja juttelimme siitä, miten päivä alkaa ja mistä lähtisimme liikkeelle. Käytin hetken hyväkseni esittelemällä Papunetin kuvat ja demonstroin nopeasti, miten niitä on mahdollista käyttää. Mwanakombe mietiskeli. Paikalle saapui ripotellen kuusi oppilasta: Ali, Abdulla, Rhmadhan, Safaa, Zamda ja Ghanima, joita kaikkia vähän jännitti. Minua jännitti myös, sillä yhteisen kielen puuttuessa muiden havainnointi- ja viestintäkanavien tulee olla entistä tarkemmalla taajuudella.

Mwanakombe kokeneena erityislasten opettajana jututti oppilaita ja vanhempia kertoen mistä lähdemme liikkeelle eli elämäntaidoista. Hän haastatteli oppilaita ja rohkaisi kertomaan itsestään. Sitten hän nappasi papu-kuvan käteen ja alkoi selittää, miksi tarvitsemme itseilmaisun taitoa. Kuvat lentelivät edestakaisin ja hyödynsin niitä itsekin selittääkseni elein ja englanniksi koulutuksen eri osioita. Oppilaat selkeästi nauttivat kuvien käytöstä ja asiat konkretisoituivat eri tavalla.

Mwanakombe antoi myös oppilaille tehtäväksi mm. kertoa tarina haluamastaan aiheesta ja haastatteli oppilaita siitä, mitä he haluaisivat tulevaisuudessa tehdä. Väillä pidimme taukoa ja oppilaat hakivat välipalaa.

Keskustelimme välissä kahden vanhemman kanssa valokuvausluvista ja heidän lastensa terveyteen liittyvistä asioista, joita tulee ottaa huomioon. Muutamalla lapsella on cp-vamma, ja keskustelimme erään oppilaan isän kanssa siitä, kuinka yritän opiskelun lomassa löytää keinoja helpottaa pojan käsien toimintaa ja mahdollistaa toimintoihin osallistumista ja mahdollisesti auttaa jumppaamaan käsiä ja näyttää keinoja myös vanhemmille.

Mwanakombe mietti, mitä asiaa ja toimintaa kohti lähdemme seuraavaksi ja oppilaat miettivät myös. Jännitystä purkaakseni tartuin kameraani ja annoin sen puoliympyrässä ensimmäisenä istuvalle Zamdalle ehdottaakseni, että hän saa ottaa kuvan. Zamda rentoutui ja kun hän näki ottamansa kuvan minun samalla kehuessa, vieressä istuvan Ghaniman kädet jo kurottivat kohti kameraa. Kamera toimi viestikapulana minun ja oppilaiden välillä; he saivat kokeilla jotain uutta ja nopean onnistumisen kokemuksen. Välillemme syntyi kontakti ja luottamuksen alku, jonka hymyistä saattoi lukea. Jokainen sai kuvata. Liitän tähän kirjoitukseen oppilaiden itse ottamia kuvia.

Tämän jälkeen Mwanakombe ehdotti liikuntaa ja toivoi, että minä ohjaan. Nousimme ylös ja teimme jumppaliikkeitä käsillä ja jaloilla, juoksimme, potkimme mielikuvitusjalkapalloa, nyrkkeilimme ja tasapainoilimme yhdellä jalalla. Oppilaat nauttivat ja minä myös, sillä saatoin samalla tarkkailla oppilaiden käsien liikuntakykyä, nyrkkiin puristusta, liikelaajuuksia ja tasapainoa. Sain tästä myös informaatiota käytännön oppiaineita ajatellen; missä tukea heitä fyysisesti ja minkälaisiin toimintoihin pitää löytää soveltavia keinoja. Jumppaa aion tarjota nyt joka päivään pariin otteeseen.

Oppilailla on myös puheen tuottamisen haastetta ja mietin, mitä leikillisiä keinoja voisin hyödyntää sen edistämiseksi. Jokainen oppilas sai Papunetin kuvista tehdyn kansion mukaansa. Kansio voisi olla yksi tapa kommunikaation tueksi.

Haaste, jonka tiesin olevan olemassa, konkretisoitui tänään. Oppilaat tulevat kauempaa kouluun ja liikkuvat dala dalalla eli paikallisilla busseilla. Dala dalojen pysäkit saattavat olla kaukana koululta ja kävelymatkaa koululle voi olla ruuhkaisen dala-matkan jälkeen pahimmillaan parikin kilometriä. Koulupäivä kestää neljä tuntia ja oppilaat saapuvat, kun kynnelle kykenevät. Kotiinpäin osa lähtee vanhempien kanssa, jokunen itsenäisesti. Vanhemmille tämä on myös haaste, sillä perheet asuvat kaukana ja kun lapset ovat koulussa, olisi vanhemmilla aikaa hoitaa asioita. Matkoihin itsessään menee niin paljon aikaa, ettei osa vanhemmista ehdi oikeastaan mihinkään välissä. Ainakin osa lapsista menee vielä koulupäivän jälkeen Madrasaan opiskelemaan islamin uskontoa. Päivät ovat siis pitkiä ja matkustamiseen kuluu kohtuuttoman paljon aikaa. Koulubussi, joka hakisi oppilaat joko kotoa tai edes dala dala -pysäkeiltä ja veisi takaisin koulun päättyessä, olisi unelma.

Tiistaina satoi kaatamalla sadekauden mukaisesti ja paikalle oli edellä mainituista syistä päässyt neljä oppilasta. Opettajaa odotellessa kyselimme toisiltamme auttavalla swahilillani kuulumisia, teimme aamujumppaa ja selitin kuvan avulla, että tänään aloitamme tutustumisen kodinhoitoon.

Madam Salama, erittäin kokenut opettaja, saapui luokkaan ja jälleen sain seurata todella taitavaa vuorovaikutusta oppilaiden kanssa. Hän alusti niin kodinhoitoon kuin hygieniaan liittyviä asioita. Keskustelevalla otteella käytiin läpi, miten peseytyä huolellisesti, että on työpaikalla siisti. Sen jälkeen käytiin läpi kodinhoitoon liittyviä tehtäviä, joita tulemme harjoittelemaan; mitä kaikkea esimerkiksi siisteyteen liittyy lattian pesusta pölyjen pyyhintään. Madam kyseli ja oppilaat toistivat. Hän kertasi asioita moneen otteeseen hieman eri tavoin, jotta lopulta oppilaat muistivat itse kertoa hygieniaan ja kodinhoitoon liittyviä asioita hienosti. Jokaiselle oppilaalle taputetaan onnistumisen merkiksi.

Madam Salama otti myöskin ilokseni kuvat käyttöön varovaisen demonstroinnin myötä ja kertoi jälkeen päin niiden hyödyttävän opetusta paljon. Oppilaat hahmottavat ja muistavat näin paremmin. Liikuttuneena myös seurasin, kuinka jokaisella oppilaalla oli antamani kuvavihkoset mukanaan. Siispä aion seuraavaksi marssia laminointiliikkeeseen laminoimaan kuvat, jotta ne kestävät käyttöä koulussa!

Maija Andersson

Tässä blogissa kirjoittaja kertoo kokemuksiaan Kehitysvammaliiton kehitysyhteistyöhankkeesta Sansibarilla.

Seuraava postaus:

Yhteisötyötä

Aiemmat postaukset:

Karibu!

Valmiina, paikoillanne..!