Elämäni käännekohtia -blogi päättyy – lopussa pieni ylläri

TERPPALEISKIS! Näi se aika vaan tiettekö kului. Vuosi sitten mulla ei ollu tietookaan siitä, et mul olis oma blogi ja vieläpä yhteistyönä.

Tää on mun käännekohtien viiminen postaus. Nyt mä haluun palata hetkeks jokaseen postaukseen jokaselt menneeltä kuukaudelta. Mä oon nii ylpee itestäni, ku mietin miten paljon tää vuosi on opettanu mua tän blogin avulla ja oon myös ihmisenä muuttunu varmemmaks. Blogi ja mun kertomat aiheet on kuitenki ollu ihan oma päätös tuoda julki, ja vaikka välillä oon ollu tosi väsyny, ni oon ite määrittäny sen tahdin itelleni. Mun päättäväinen luonne on vahvasti aina läsnä, eli viime vuonnaki ku päätin et joka kuukausi tulee postaus, ni tein sen vaikka kipiänä, eikä siis ketään oo pakottanut mua. Blogin pitäminen on ollu tavallaa myös mulle ku terapiaa, oon saanu kirjottamisen kautta käsitellä niit asioi uudelt näkökulmalta.

1. Diagnoosi. Syyskuussa 2021 tää blogi sai kasteensa. Kerroin ekaa kertaa ikinä julkisesti Suomelle, oikeestaan koko maailmalle podcastin ja blogin kautta, että mulla on FASD. Kerroin mun oman tarinani siitä, mitä FASD on ja mite se vaikuttaa mun elämään. Mun tärkein ehto oli, et toisin omalla minäkuvallani näkyvyyttä fetaalialkoholi-syndromaalle, mut en todellakaan osannu odottaa et se räjähtää käsiin niinkin positiivisel tavalla. Lukemattomii viestei, uutisia lehtiin ja haastattelupyyntöjä. Se oli oikeesti shokki, enkä oo ikinä kokenu mitään vastaavaa. En myöskään osannu odottaa, miten helkkarin kiinnostava tää on! Herranjestas ihmiset ympäri Suomea lukee mun elämää ja on ollu mielenkiintoista huomata miten mun kokemat asiat auttaa toisia. Hienoa jos voin olla vertaistukena!

2. Lastenkoti. Lokakuussa 2021 mä palasin ajassa taaksepäin siihe, mistä mun elämä alkoi. Oon tosi paljon käsitelly mun menneisyyttä ennenkin, mut silti mua ahisti kertoo ne traumat mitä oon kokenu. Se kuitenki avas mun silmät ja mun harteilta tippus se taakka mitä mä oon kantanu kaik nää vuodet. Tääki poiki tosi paljon kommenttia. Täs kohtaa mul oli tosi outo fiilis, koska aloin vast pääsemään vähä jyvälle täsä koko blogin tekemises ja mitä kaikkee tähä oikeesti sisältyyy tekstin ulkopuolel. Ja jestamandeera tähän koko blogiin sisältyy tosi paljon taustatyötä, mikä ei välity lukijalle.

3. Sijaisperhe. Marraskuussa 2021 mä halusin tehä julkisen kiitoksen mun perheelle, ketä pelasti mun elämän. Nää peltokuvat äitin kans on myös ehkä mun lempparikuvat koko blogin kuvista, näihin mä panostin tosi paljon. Suunnittelin erikseen just tätä postausta varten mulle ja äidille omat nimikoidut hupparit. Äiti tosin yllätti ja teetti meille nää hupparit! Suunnitteluvaihetta käytiin tiuhaan, mut se toi myös haastetta koska oltiin molemmat sillon eri puolilla maailmaa. Toteutus ja käytäntö oli ihan täys kybä! Ja mikä parasta, koska meikä muutti lastenkodista landelle, ni täsä se onnellisuus korostuu eritoten pellon keskeltä!

4. Läheiset. Joulukuulle 2021 mä halusin tehä jotain extraa, koska vuoden viiminen kuukausi on mun syntymäkuukausi. Läheiset postaukseen haastattelin mun ystäviä ja perhettä. Tää postaus oli myös kiitos jokaselle mun rakkaalle, ketä mun elämässä on. Kuvausten kannalta tää oli myös onnistunu päivä, mun ystävät oli todella otettuja siitä, että saa olla just mun ystäviä ja sai toteuttaa kuvauspäivää mun kanssa. Kiitos vielä murut, ootte ihania!

5. Ylläripostaus. Tää oli oikeesti tosi extempore, lukijan lisäks myös itelleni. Sen näkee myös lopputuloksesta, joka oli vähän myös hutasten tehty. En ollu todellakaa suunnitellu loppuun asti kaks postausta kuukauden sisään. Hyvähän siit tuli, mut toteutus oli aikamoista sotkua ja kiirettä, suoraa sanoen vitutus ja väsymys paino päälle. Vuoden lopulla alko painaa totaalinen burnout töistä ja kiinnostus aikalailla lopahti tätä blogiakin kohtaan, menneisyyden asiat paino edelleen mieltä, vaikka olin purkanu ne blogiin ja mietin onks tää tän arvosta. Päätin pitää ekaa kertaa pidemmän tauon kirjottamisesta, ja se oli oli jatkon suhtee erittäin hyvä päätös.

6. FASD-vertaisohjaaja. Tammikuussa 2022 alko olee jo vähän valosampaa, mut silti mun mieli oli tosi synkkä. Pidettii myös tiimin kans palaveria blogin keväästä. Tiesin et alkuvuodesta tulee tosi vaikee, niinku aikasempinaki vuosina, ja mul oli tosi sekavat ja pelottavat fiilikset mihin tää tammihelmimaalis-aika tulee johtamaan, mut päätin et alotan tän vuoden mua piristävällä aiheella. Tammikuussa mä myös alotin terapian, mitä mua oltiin jo kehotettu monta kertaa aiemmin alottamaan. Mä oon luonteeltani nii itsepäinen, etten haluu muilta apua, mut nii vaa se meni, et mä iha oikeesti olin siin pistees et nyt tarvitaa ammattiapua purkamaan mun ajatukset. Se kyl autto mua, kiitokset mun terapeutille! Ja mikä tärkeintä, mä uskalsin hakee vihdoin sitä apua.

7. Iskä. Mul on niin kova ikävä sua. Ja mä rakastan sua. Helmikuu on mulle koko vuoden vaikeinta aikaa, ja sitä mä en oo ikinä käsitelly koskaan loppuu, emmä tiedä pystynks mä ikinä käsittelee sitä alust loppuun, mut toisaalt en tiedä tarviiko mun koska syövän kokeminen on jo ihan riittävän vaikeeta. Pelkästää tähänki palaaminen tuo taas tunteet pintaan. Tää oli nyt viel enemmän poikkeuksellist tänä vuonna 2022, koska tein aiheesta postauksen. Mä en kuitenkaan läpikäyny yksin tätä, muistelin meijän ihania muistoja iskän kans, jotka tuun muistaa elämäni loppuun asti. Iskän syöpä on mulle henkilökohtasesti mun elämäni rankin aihe käsitellä edelleen, mut oon ylpee et mul oli maailman paras isä.

8. Päihteet. Maaliskuus 2022 paljastin asioit, mitä en olis koskaan uskonu sanovani tai tekeväni. Mul oli myös äidin kanssa tän postauksen jälkeen aika jäätävä tunnelma ja sitä hiljasuutta olis voinu saksilla leikata. Tää näytti mulle sen, et opettelen tästedes puhumaan asiat heti just niiku ne on, enkä antais niiden paisua. Sit käy näin, niinku ny kävi. Tän postauksen jälkeen mun mieliala romahti, joten täyty pitää taas kirjottamisest taukoa.

9. Itsetunto. Seuraaval kuukaudelle halusin jo nousta sieltä pohjamudasta. Oon selvinny elämässäni niin helkkarin isoista jutuista, et muistin taas mikä on elämän tarkotus. Tajusin huhtikuun vaihteessa, etten ollu suunnitellu yhtää tulevaa postaust. Iski pieni paniikki, laitoin snäppiä nopee mun ystävälle joka tekee työtä kameran takana, et nyt aletaa miettimää kuvausaiheita tähän postauksee, nyt on kiire sos. Mul oli samaa aikaa alkamassa yövuoroputki ja unirytmin kääntäminen. Kaikest sähläyksest huolimatta tekstii alko syntymää samalla ku valvoin toisten unta. Yhtäkkii taas oli purettu ajatukset kymmenkertaisesti meikäläisen itsetunnost vuosien varrel.

10. Arki FASD:n kanssa. Toukokuu 2022, sehä oli koronaa koko paska. Sairastin koko saakelin kuukauden, joka taas vaikeutti osaltaan tosi paljon mun kymmenettä käännekohtaa, koska en ollu edes viel alottanu sen työstämist. Mut ettei koko toukokuu ois jääny välistä, ni skarppasin kipiänä sängyn pohjalla. Postauksen lopputulokseen en tietenkää ollu tyytyväinen, mut myönnäppä tälläselle perfektionistille, et korona voitti nyt tän erän.

11. Blogin päätös. Se arka Helmis, ketä tän blogin alotti viime vuonna, luuli oikeesti pitävänsä pakan kasassa helposti loppuu asti. Mut tän päivän Helmis just täl hetkellä elokuus 2022, ei todellakaan arvannu, millasta itsensäpohdiskelua koko tää vuosi on ollu. Oon sanaton. Ihan valtavasti työtä, ihan valtavasti oppia, ja ihan pirusti itsevarmuutta. Hyvä minä, saakeli oon ylpee itestäni! Täs vuoden sisään on blogin lisäks tapahtunu tosi isoi juttui mun elämäs. Ostin oman hevosen ja uuden hybridiauton. Noihin molempiin mä laitoin rahat pöytään aivan omasta perstaskusta ilman penniäkään lainaa. Mä alotin terapian ja allekirjotin työsopimuksen vakituisena työntekijänä.

Se oli siinä, mun elämäni yksitoista käännekohtaa.

Blogin päätös on vaikee päätös mun kohalla, koska rakastan kirjottamista. En todellakaan tehny tätä blogia yksin, mun läheiset oli mun tuki ja turva koko tän matkan ajan.

Nyt haluun omistaa tän hetken mun rakkaille.

Kiitos äiti. Oot maailman paras ihminen täsä maailmas. Luit joka ikisen postauksen ennen julkasua, tsemppaat ja tuet mua aina. Oot rakas! Ilman sua en olis lähteny tähän koko blogimaailmaan, mut sä tunnet mut parhaiten ja suhun luotan täysin. Tiiän et oot ylpee must, mut eniten mä oon sust ylpee äiti rakas. Ei kuule iha jokane sijaisäiti lähe tälläsii hommii mukaa, tekemää ihan mitä vaan tyttärensä blogin eteen!

Kiitos iskä. Kiitos et sä valitsit mut, te annoitte äitin kans mul uuden elämän. Kasvatitte must just sellasen ku sanoitki, täst hampaattomast ja takkutukast kasvaa ihanin ja rakkain nuori aikuinen. Fiksu nainen, jonka rakastavana isänä saa olla. Ilman sua ei olis mua, tiiän et oot must ihan perkeleen ylpee. Yläfemmat sinne taivaaseen iskä rakas! Mä luin sulle jokasen postauksen haudalla ja kuunneltiin podcast yhessä. Pilven takaa pilkistävä auringonpaiste haudalle osotti mulle, et sä olit just siin mun kans. Nurmikon kosteudesta mul on kastunu persekki märäks, mut se on pienin murhe siin kohtaa jos saan olla vaan lähellä sua. Sillo ku mun teki mieli luovuttaa, ni et antanu säkään iskä periks. Ja nyt mä en anna periks.

Kiitos isoveli. Opetit jääkiekon salat, sun ja iskän jalanjäljis sain viettää mun koko nuoruuden jäähallil, Joskus meilläki on sisaruksina ala- ja ylämäkii, mut se on sitä sisarrakkautta. Niiku ite sanoit, meil on molemmil päättäväinen luonne, mut mä oon päivä ja sä oot se yö.

Kiitos mun poikaystävä, kihlattu, mun elämänkumppani. Oot ihminen jol on sydän täyttä kultaa. Sul löytyy aina kärsivällisyyttä mun kans, vaiks osaanki olla toisinaan aika ärrimörri. Rakastan sua, sun vierel mul on turvallinen olo.

Kiitos mun maailman rakkaimmat ystävät. Oon niin onnellinen siitä, mikä ihana vastaanotto sieltä tuli teiltä, tsemppejä jopa tallil ja töissä. Te muistutatte mua siitä, et täsä maailmas on tärkeetä rakkaus ja välittäminen. Te ootte just sitä. Rakastan teitä, halit ja pusut jokaselle teistä, rutistan ja halaan teijät puhki! Ja blogihan ei oo mitään ilman kuvitusta. Kameran takana on siis mun paras ystävä, joka on kyl mestari toteuttamaan minkä vaan idean!

Kiitos Kehitysvammaliitto, mun tiimi. Ollaan tehty monta vuotta tiivist yhteistyötä, mut vasta viime vuonna mä uskalsin vihdoin kertoo teil mun unelmasta kirjottaa oma kirja. Se lähtiki sillä käyntii, et ehdotitte alkuu blogin kirjottamista. Nyt tätä on vuosi takana, ja sen lisäks et tuon FASDia näkyviin omasta kokemuksesta, ni mä oon rohkaistunu ihan huikeesti kirjottajana. Kiitos ihan valtavasti et mahollistatte tän ja saan tehä teijän kans yhteistyötä! Ja hei erityismainintana mun henkilökohtanen feivöritti, maailman isoin kiitos mun somevastaava! Teet ihan uskomattoman hienoo työtä, some on isossa roolissa tän blogin mainostamisessa. Iso sydän sulle, oot ihana ja taitava ihminen!

Kiitos te kaikki ihanat rakkaat lukijat! Niin ihanii kommentteja teiltä, aivan mahtavaa keskustelua ja miljoonittain tsemppejä. Oon myös oikeesti niin otettu, että mun teksti ja mun elämä tuo teille edes pienen verran sitä fiilistä, että perkele sieltä pohjasta noustaan sinne huipulle vaikka mikä olis. Vertaistuki ja sen jakaminen just teijän kans on maailman paras asia elämässä. Oon myös lukenu keskustelupalstoilta sitä negatiivista puolta, mut lähinnä se vaan naurattaa miten epätoivosia anonyymit koittaa olla somessa, tsempit teille.

Toivon, että mun elämän käännekohdista on apua just sulle, joka oot eläny elämää huostaanotettuna, jos on tai on ollu ongelmia päihteiden kanssa, vaikeen sairauden, huonon itsetunnon tai ihan minkä tahansa asian kanssa.

Oon kuunnellu toisten huolia ja parantanu maailmaa satojen ihmisten kanssa. Nyt sä sait vuorostas parantaa maailmaa mun kanssa. Ja kuten kaikki tietää, jokanen ketä mulle on avautunu tai tulee avautumaan jatkossa, ni omistan täyden vaitiolovelvollisuuden mun elämäni loppuun asti.

Nyt se on täsä. Haikein tunnelmin päätän mun blogini tähän.

Kun yks ovi sulkeutuu, niin toine avautuu.

Oon ollu tosi tarkka koko mun tähänastisesta elämästä mitä tuon julki, oon lisäks rajannu hyvin tarkasti mun oikeen minäni. Oon kieltäytyny monest haastattelusta ja tv-ohjelmasta, koska niissä se ainoo velvoite on ollu esimerkiks mun oikeen nimen kertominen julki.

Nyt on se hetki, ku raapasen pintaa syvemmäl. Minä Helmis pakkaan syssyllä tavarani ja lähen ottaa selvää, miten FASD tunnetaan maailmalla. Eli suunta on kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää ja lento kohti tuntematonta.

Luvassa on ainakin tuhansii kilometrei ja paljon uusii kokemuksii. Tänä vuonna on myös Kehitysvammaliiton juhlavuosi, eli 70 vuoden kunniaks on myös varmasti tulossa jotain spessua, olkaahan kuulolla.

Nähää ihan pia!

xoxo,
HELMIS